Arkistosta: Kesälle (ja muistille)

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010


Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.

Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.

Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”

Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.

Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.

Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.

Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.

Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.

Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.

Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.

Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.

Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.

Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.

Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.

Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.

Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.

Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.

Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.

Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.

Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.

Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.

Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.

Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.

Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.

15/09

· joonasn – oma pää

Yksitoista vuotta sitten näinä päivinä satoi räntää: ”13. syyskuuta 2004 klo 8:43: Heräsimme, sataa räntää.” Nyt on ollut kaunista ja lämmintä, ja sen purkautuneen lankakeränkin pää on löytynyt, ja kerä on taas tallessa, ei levinneenä ympäri asuntoa, asuinaluetta, öistä hautausmaata ja sen harvoja valoja. Ei sillä että en osaisi kävellä hautausmaan läpi pimeässäkin: se reitti on iskostunut vuosien kulkemisen myötä syvälle selkärankaani. Eli ei hätää, löydän kyllä tieni, vaikka pimeässä. Ja jos epäröin, tiedän että tukiverkko antaa valo- ja äänimerkkejä. Merkitsee polun reunat kuunvalossa kiiltävällä kissankullalla. Syksy. Pienemmän basilikan – sen ihan pienen – siirsin jo sisälle, suurempi saa keinua parvekkeella niin kauan kuin pärjää siellä omat pimeät yönsä.

02/09

· joonasn – oma pää

Tiedätkö mitä tapahtui heti sen jälkeen kun lähdit? Huomasitko että katsoin taakseni? Katsoitko sinä? Kysymyksiä, pelkästään niitä jäi. Kävelin itku kurkussa. En osannut enää tulkita sinua, en tiedä osasinko aiemminkaan. Ehkä. Onko sillä enää mitään väliä? Kysymyksiä. Kuten se, mitä tapahtui? Ja näemmekö enää koskaan? Vastauksia: rakastuimme, tuskin.

Edelleen ajattelen sitä paikkaa ja sitä mitä tapahtui. Sitä kaunista ja julmannäköistä kissaa. Niitä kauniita ja rauhallisia hetkiä.

Kuten tätini sanoi: nauti kesästä, elämästä ja nuoruudesta, kerää rakkaita muistoja sydämeesi, ne auttavat kehnompien päivien yli. Toivotaan niin.

Kirjoja part VI

· joonasn – luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Kesän aikana luettua: Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, osat 1–4, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, John Williamsin Stoner, Paul Austerin & J.M. Coetzeen: Here and Now: Letters 2008-2011, Stephen Kingin Liseyn tarina ja Eksyneiden jumala, Juhani Salokanteleen novellikokoelma Vieraalla maalla.

Uudelleen luettuja: Graham Greenen Pakoteitä ja Idän pikajuna, J.D. Salingerin Franny ja Zooey ja novellikokoelma Yhdeksän kertomusta, Stephen Kingin Kauhun vuodenajat II (sis. pienoisromaanit Ruumis ja Hengitystekniikka) ja novellikokoelma Ennen aamunkoittoa, Paul Austerin Sunset Park.

Lukemista odottavat ainakin kesän aikana hankitut James Hadley Chasen Lähtöjuhlat, neiti Blandish, Riikka Pulkkisen Raja, Ewan McGregorin & Charley Boormanin Long Way Round ja Mike Powerin Drugs 2.0: The Web Revolution That’s Changing How The World Gets High.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV & V.

10/08

· joonasn – oma pää

Loppukesä. Miten hirvittävä sana. Vaikka on vasta elokuun toisen viikon alku olen hetkittäin – ainakin tänään – hieman allapäin. Mikä on jotenkin outoa, sillä eihän minun kesälomani lopu: en ole menossa takaisin töihin tai aloittamassa koulua. Ja ehkä on hyväkin että jotkut muut ovat tekemässä niin, voin keskittyä paremmin tekemään asioita, joita minun pitäisi tehdä. Öinen pimeys tuntuu välillä vähän päällekäyvältä, mutta se korjaantuu unirytmin säätämisellä. Enää ei ole niin miellyttävää valvoa keskellä yötä kuin silloin kun oli valoisaa koko ajan eikä ollut niin väliä milloin nukkui.

Ikävöin sinua, joka olet nyt minilomalla pieneltä kesätyöpaikkakunnaltasi. Sinua, jonka luona olin tasan kuukausi sitten. Sinua, joka makasit päälläni rentona samalla kun luin sinulle Frannya ja Zooeyta. Sinua, joka otit pieniä hyppelehtiviä tanssiaskeleita keittiössä tehdessäsi itsellesi lounasta: minä söin vasta aamupalaa. Sinua, jonka kanssa pidimme toisiamme kädestä jo puoli tuntia ensitapaamisemme jälkeen.

Missä on tällä hetkellä se ”rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan”, josta puhuin aiemmin? Mistä se tuli, mihin se katosi?

08/08

· joonasn – alleviivattua, universumi

Iltarusko valjensi vetiset seinät, sivukujat, joiden lätäköt syttyivät hetkeksi märkään hohtoon. Jossakin päin likaisenharmaan udun seassa piileksi ikivanha kaupunki kuuluisan korun lailla, katseltavana, kuvattavana, kierreltävänä. Sitten avautui savun sekaan viljelyspalstojen paljous: yksitoikkoista laakeutta katkoivat joskus silloin tällöin korkeat rumat huvilat, joiden pääty näytti milloin minnekin päin; niiden värilliset koristetiilet imivät itseensä illan valon. Pikajunan syytämät kipinät kirkastuivat kaiken aikaa. Ne muistuttivat tulipunaisia kuoriaisia, joita yö on houkutellut lentoon. Ne putoilivat ja kytivät ratapenkereessä, osuivat lehtiin ja oksiin ja kaalinvarsiin ja mustuivat nokihiukkasiksi. Joku työhevosella ratsastava tyttö nosti nauravat kasvonsa; ratavallin luiskalla makasi pariskunta sylityksin. Sitten ulkona pimeni ja matkustajat näkivät lasista enää pelkän läpikuultavan kuvajaisensa.

Graham Greene, Idän pikajuna, s. 15, Tammi (Salamanteri-sarja) 1982.

06/08

· joonasn – oma pää

Pimeät yöt ja hämärät illat ovat täällä taas, kuin yllättäen. Mitä helvettiä tapahtui? Vain pari viikkoa sitten oli.. no, pari viikkoa sitten. Eilen oli kuitenkin kesän lämpimin päivä, kävelin mustat vaatteet päällä miltei-helteisen kaupungin läpi kotiini, olin viettänyt yön eräässä turvapaikassa, heräillyt vähän väliä kaupungin katujen ääniin tottumattomana. On ollut hieno huomata kuinka ystäväporukkamme turva- ja tukiverkko toimii, sekä vakavissa että vähemmän vakavissa asioissa. Taas on tuntunut siltä, että olemme jotenkin hitsautuneet yhteen, ja sen huomaaminen on aina yhtä palkitsevaa.

Arkistosta: Mitä juhlien jälkeen?

· joonasn – arkisto, oma pää

Kirjoitettu alun perin 14. heinäkuuta 2009

Toivottavasti teitä lukijani ei häiritse blogini viimeaikainen yli-rehellinen sävy, mutta minulla on ongelma.

Jään liikaa kiinni juhliin. Tarkoitan sitä kontrastia juhlien ja ”normaalin elämän” välillä, eli sitä hetkeä kun tajuaa että juhlat ovat loppu nyt. Tästä sain taas konkreettisen esimerkin viettettyäni viikonlopun pohjanmaalaisessa metsässä kanssa sekalaisen joukon vanhoja ystäviä, kavereita, tuttuja ja tuntemattomia. Itku tuli, kun sunnuntaina lähdettiin ajelemaan kotia kohti. Bändikaverit olivat ihmeissään kun yksi vaan nyyhkii takapenkin nurkassa eikä saa sanotuksi mitään. Koko sunnuntai meni täysin allapäin.

Voi olla myös että jään kiinni tiettyihin ihmisiin, joita ei tapaa muuten kuin tietyissä juhlissa. Tai siihen ”vapauden tunteeseen” kun on poissa ”normaalielämästä”. Luultavasti se on näiden kaikkien yhdistelmä. Ja ongelmaksi tulee myös se, että tässä masennuksessa ei oikein mistään sovitusta tekemisestä tule mitään. Ja masennuttuani tästä alan kyseenalaistamaan oman elämäni kulmakiviä, miettimään onko jokin oikeasti vialla, onko tämä kaikki kurja olo alitajuntani yritys kertoa minulle jotain?

Kyseinen masentunut fiilis kuitenkin meni ohi jo tämän päivän aikana. Nyt pystyy jo ajattelemaan realistisemmin ja kyseenalaistamaan monia mielikuviaan. Tiedättehän, kertomaan itselleen että hyvä että loppui vielä kun oli hauskaa. Ja miettimään myös sitä, että se kuva, minkä ihmisistä tuollaisessa ympäristössä saa, ei ole ollenkaan realistinen. Vai onko? Ovatko ihmiset enemmän omia itsejään tuollaisessa irtautuneessa maailmassa vai arkisessa reaalimaailmassaan? Todisteita lienee kumpaankin suuntaan..

Arjesta irtautuminen on tietysti täysin suositeltavaa, varsinkin näin kesälomalla. Mutta miksi joskus siihen arkeen palaaminen on niin vaikeaa, vaikka siitä omasta kotoisesta arjesta ei valittamisen aihetta löytäisikään? Onko se ”menetetyn nuoruuden” pelkoa? Onko se tulevaisuuden pelkoa, pelkoa siitä, että ei tule enää koskaan tuollaisia juhlia, että tuollaiset ihmiset vain kasvavat ja tylsistyvät ja aikuistuvat ja saavat lapsia ja lopettavat yhteydenpidon toistensa kanssa? Ja että ikinä ei enää tule kunnon juhlia?

(Kunnon juhlilla tarkoitan siis vähintään muutaman vuorokauden viettämistä jollain määrätyllä porukalla ulkomaailmalta mahdollisimman suljetussa paikassa.)

Teininä samanlainen tunne tuli kun ihastui johonkin ihmiseen. Tämä tapahtui useasti jonkin matkan, tapahtuman, leirin tms. aikana (kts. tämä). Nyt ei edes tarvitse sen kummemmin ihastua keneenkään, ja silti tulee samanlainen fiilis. Outoa, eikö? Vai jäisikö juhlien jälkeinen masennus väliin jos tällaisia juhlia olisi useammin kuin kerran vuodessa? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia, niitä on täynnään tämänöinen blogipostini..

Olen elänyt jonkin sortin kommuunielämää aiemmin. Se on todella romanttinen ajatus, mutta käytännössä pidemmän päälle se käy rasittavaksi. Bileet eivät voi jatkua ikuisesti. Jos ne jatkuisivat ikuisesti, ne eivät enää vaikuttaisi niin kovasti. ”It’s a fucking impossible way of life”, sanoi Robbie Robertson The Bandin 16 vuotta kestäneestä kiertue-elämästä rock-elokuvassa ”The Last Waltz”.

Ehkä olen liian taipuvainen nostalgiaan, rypemään siinä mitä oli, ei siinä mitä on nyt tai mitä tulee olemaan. Onneksi tämä taipumus on nostanut päätään yhä harvemmin ja harvemmin nykyään. Mutta ehkä juuri siksi, silloin kun se iskee, se iskee todella vahvasti.