Vietin viikon 1850–luvulla rakennetussa taiteilijaresidenssissä, palasin kotiin torstai-iltana. Ystäväni on töissä residenssin vieressä sijaitsevassa taidemuseossa ja hän kutsui minut sinne kesälomailemaan, kun huomasi että oli viettämässä siellä viikon yksin kahden ulkomaalaisen vierailijan väliin jääneessä ajassa. Tartuin tilaisuuteen, ja pian istuin taas epämukavasti usein aiemminkin kiroamani halpabussiyhtiön äärimmäisen ahtaassa yläkerrassa matkustamassa läpi kesäisen Suomen, seudulle jossa en ole aiemmin ikinä käynytkään, suunnitelmana viettää rauhallista ja hiljaista aikaa poissa kaupungista, lukea paljon ja olla myös jonkinlaisella internet- ja Fb-lomalla. Kaikki tämä toteutui täydellisesti.

Koko päivän kestäneen matkustamisen, muutaman bussivaihdon ja lopuksi neljän kilometrin sateessa ilman karttaa kävelyn jälkeen olin perillä. Paikka oli täydellinen, niin hiljainen kuin vain voi olla, jostain kaukaa niittyjen takaa kuului vain lehmien ammuntaa. (Ammuntaa vai ammumista? Ei ainakaan ampumista.) Huoneeni oli yläkerrassa, ja sen vieressä oli suuri ja valoisa ateljeetila, jonka yhdessä nurkassa oli pieni random sohvakalusto, noin 20 vuotta vanha tv ja ihan kelvot stereot. Seuraavan viikon aikana löysin itseni useasti sen nurkan minulle liian lyhyeltä mutta silti erittäin mukavalta sohvalta, lukemassa jotain kolmesta mukaani ottamasta kirjasta (John Williams: Stoner, J.D. Salinger: Franny ja Zooey, Paul Auster & J.M. Coetzee: Here and Now: Letters 2008-2011) tai vain kuuntelemasta luonnon ääniä, sillä nurkkauksen vieressä oli ovi josta pääsi parvekkeelle. Tai katsomasta televisiosta iltaisin tulleita elokuvia, mutta silloin istuin nojatuolilla sohvan vieressä, koska useimmiten ystäväni torkkui peiton alla vieressäni ja teeskenteli seuraavansa mitä tahansa tyhmää elokuvaa, jonka olin päivällä hänen oltua töissään valinnut meille mahdolliseksi iltatekemiseksi, jos emme halunneet tehdä mitään järkevämpää. Elokuvia kuten Batman Forever tai Aliens. (Hän on kotoisin paikasta, missä kaikki elokuvat dubataan.)

Öisin kuuntelin luonnon ääniä (talon toisella puolella ne olivat erilaisia, joskus ohi saattoi kulkea mopo – niitä oli siellä paljon – tai pyöräileviä lapsia, jotka olivat vielä liian nuoria ajamaan mopolla) ja välillä suoraan sänkyni yläpuolella välikatossa rapistelevia hiiriä. (Toivoin niiden olevan niitä.)

Aamulla heräsin yksin tyhjästä talosta, alakerrassa keittiössä aamuteetä juodessani ja lukiessani, kuunnellessani keittiön ikivanhaa putkiradiota yhtäkkiä taivas repesi ja alkoi sataa niin lujaa, että en ole kokenut sellaista moneen kesään. Ja sitten tietysti ukkosti, yhtä yhtäkkiä kuin oli alkanut sataa. Näin salaman niin lähellä (ehkä noin 150 metrin päässä naapuritalon pihalla, tai siltä se näytti) että kuulin sen napsahduksen ja samantien, ehkä kymmeneosasekunnin jälkeen jyrähti niin että pelästyin kunnolla. Se salama vei museorakennuksesta sähköt, mutta ei talosta. Myrsky jatkui vielä muutaman tunnin, sinä aikana se tuntui laantuvan ja kasvavan monta kertaa.

Täydellinen rauhallisuus, pitkät keskustelut, radion kuunteleminen yöllä. Siellä oli jo öisin pimeää. Pitkästä aikaa rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan. Mitä tahansa saattaa tapahtua, aivan oikeasti, ajattelin. Ääneen lukemista yhdessä tai hiljaa lukemista yhdessä tai yksin jääkylmän rommin tai valkoviinilasin äärellä, yläkerran ateljeessa. Ylipitkän heinän keskellä hylätyn näköinen ja pieni tenniskenttä, jonka reunalla muutama keinu ja kiipeilyteline, nekin pitkän aikaa sitten kelottunutta puuta. Neljän kilometrin kävely kauppaan – ja takaisin – melkein joka päivä. Naapuritalon – tai niin oletimme – tosi suuri ja komea/kaunis harmaa paksuhäntäinen kissa, jonka jokailtaisia ohikulkemisia yritimme aina seurata keittiön ikkunoista.

Tanssit ateljeessa keskellä yötä. Aamuiset viestilaput. Suuret taivaat, en osaa sanoa miten mutta jotenkin selkeästi erilainen luonto, yksin- tai yhdessäolon vaivaton rauhallisuus, irtautuminen kaikesta. Portaissa murtunut varvas, viimeisenä iltana ja lähdön hetkellä vähän nyrjähtänyt sydän.

”Sussa on niin paljon rauhallista energiaa.” Tämä on vain yksi monista lämmittävistä asioista, joita olen saanut kuulla ystäviltäni tällä viikolla. Tuollaisten asioiden kuuleminen – pyytämättä – on pysäyttävää ja aiheuttaa syvää kiitollisuutta ja lämpöä. (Ehkä se rauhallinen energia johtuu vain siitä, että olen ollut taas  jonkinlaisen unettomuuden vallassa. Nukun kyllä, mutta loppuviikosta unet olivat pätkittyjä tunnin painajaisiin välille 00–07, aamuisin sain nukuttua paremmin, mutta silloinkin vain muutaman tunnin kerrallaan. Viime yö meni jo paljon paremmin, joten odotan ensi yön olevan jo kohtuullisen normaali. Unennäkökiintiö alkaa kyllä olla tältä alkuvuodelta täynnä, terveisiä vaan Morfeukselle, Fobetorille & Fantasokselle: ei enää.)

Viime joulun aikoihin stressasin unettomuuksissani joulukorttien maalaamista ja ajoissa lähettämistä; perjantaina stressasin samaa. So it goes? Olin luvannut ystävälleni maalata hänelle valmistujaislahjaksi kortin (”koska määki oisin halunnu joulukortin!”). Noin tuntia ennen juhlien alkua maalasin korttia silmät ristissä kylmän hien vallassa, mutta niin se vain valmistui ja kuivuikin ajallaan, ja lahjan saaja oli siihen silminnähden tyytyväinen. Kehuivat sitä muutkin juhlijat. Juhlat olivat pienessä yksiössä. Unettomuuteni, pari päivää ennen hankitun krapulan jälkitärinöiden, asunnon kuumuuden ja yleisen sosiaalisen pelon takia jouduin käymään välillä asunnon wc:ssä hengittelemässä ja rauhoittumassa. Onneksi siellä oli suuri auki oleva ikkuna. Muutama lasi valkoviiniä toki auttoi, milloinpa se olisi pettänyt. Mutta kun pääsimme sateen läpi illan suunnitelmaan sisältyvään keikkapaikkaan – joka oli täyteen ahdettu thairavintola (kyllä, thairavintola) – en enää kestänyt sitä ryysistä, vaan jätin puoliksi juodun valkoviinilasilliseni ystävälleni ja karkasin paikalta.