Minulla on kaikki Mutsin valokuvat, niitä on muutaman ison pahvilaatikon verran, albumeja on ehkä kaksikymmentä ja enemmän/vähemmän irtonaisia kuvia kuorissaan tai ilman on ehkä neljä kenkälaatikollista. En ole käynyt läpi vielä kuin muutaman albumin, tässä 1970-luvun puolestavälistä olevan albumin välistä löytyneitä irtokuvia. Äitini on isoimmassa kuvassa neljätoistavuotias, eli vuosi on 1967 tai -68. Kuva on upea. Ainakin näihin kuviin on yleensä kirjoitettu taakse tai albumin sivuille mitä-missä-milloin. Aukaisin myös laatikon, jossa hän säilytti saamiaan kirjeitä ja kortteja, nopealla vilkaisulla niitä oli 60-luvun lopulta 70-luvun puoleen väliin. Haluaiskohan isä takaisin vanhat rakkauskirjeensä?
Category Archives ⇒ arkisto
Kirjoja part XX
Viimeksi luettuja: Barack Obaman muistelmateos Unelmia isältäni, Jim Huttonin muistelmateos Freddie Mercurysta ja elämästään tämän kanssa: Mercury and Me, Mikael Niemen Mies, joka kuoli kuin lohi, Tommi Liimatan Aksel Sunnarborgin hymy, Jeff Changin Can’t Stop Won’t Stop – hiphopsukupolven historia, loput kolme osaa Lawrence Durrellin Aleksandria-sarjasta (Romaani kiehtovasta Aleksandrian kaupungista ja rakkauden ongelmasta) Balthazar, Mountolive & Clea, Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, Tom Hanksin (!) novellikokoelma Uncommon type: some stories, John Illsleyn muistelmateos Dire Straits: elämäni bändissä, Miriam Toewsin Naiset puhuvat, Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen ja Hard land, Matthew Perryn (R.I.P!) muistelmateos Friends, lovers and the big terrible thing, Chris Frantzin muistelmateos Remain in love: Talking Heads, Tom Tom Club, Tina, Jim Walshin historiikki The Replacements: all over but the shouting – an oral history, Stephen Kingin Liseyn tarina, Russel Brandin toinen muistelmateos Booky Wook 2: This Time It’s Personal ja Lena Dunhamin muistelmateos Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She’s ”Learned” ja kauan odottamani Kate Beatonin sarjakuvaromaani Ducks. (Ducks alkoi viisiosaisesta sarjasta Beatonin tumblr-blogissa keväällä 2014.) Joka on tavallaan muistelmateos sekin!
Älyttömästi muistelmia! Aiemmin luin hyvin vähän muistelmia. Aktiivinen kirjaston käyttö on muuttanut sen. Tästä puuttuu jotain – varsinkin uudelleenluettuja, ehkä päivitän tätä myöhemmin kun ehdin käydä kirjahyllyjäni läpi ajatuksella uutuuksia etsien.
EDIT 5.12.2023: Luettuja lisätty listaan. Lukemista odottavat ainakin John Watersin muistelmateos Shokkiarvo ja Jarkko Laineen toimittama antologia Underground, jotka tarttuivat mukaan paikallisen divarin myyntipöydästä Oulun Sarjakuvafestareilla pari viikkoa sitten.
Kohta neljätoista vuotta sitten, ensimmäisessä luettuja kirjoja listaavassa postauksessa mainitsin Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää. Sattumalta juuri tänään aamupäivällä kolahti postiluukustani amazonin kautta Berliinistä ostamani käytetty englanninkielinen painos Tokyo doesn’t love us anymore.
Aiemmin:
Arkistosta: 16/02
Kirjoitettu alun perin 16. helmikuuta 2017.
Lizin melko omalaatuisen käsialan tulkitsemiseen meni yllättävän kauan. Niin meni myös liitteineen 540-sivuisen Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life -elämäkerran lukemiseen, aloitin muistaakseni viime keväänä, kahlasin sitä pienissä pätkissä muiden kirjojen lomassa ja viimein viime lauantaina pääsin loppuun. Kuva kierrätyskeskuksesta ostetun kirjan kansilehdeltä. Mietin mitä Lizille ja Bearille kuuluu nykyään, 16 vuotta omistuskirjoituksen jälkeen.
A guide to the pleasures,
perils of having one’s
ideas publically acclaimed.
May the Spirit be with you,
beloved Bear.God bless, + happy
Christmas 2001, a life.Much love, Liz
9/2, maryque.com/blog 15-v.!
Julkaisin blogin ensimmäisen kirjoituksen keskiviikkona 9. helmikuuta 2008, viisitoista vuotta sitten, 24-vuotiaana. Olin lukenut blogeja jo vuosikaudet, ja ajatellut jonain päivänä perustavani oman. Viisi vuotta sitten kirjoitin bloggaamisen loputtomista mahdollisuuksista:
Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?
Tämä päivä aiemmin:
2021: Blog goes teen
2019: 09/02/2019
2018: maryque.com/blog tänään 10 vuotta!
2017: 09/02
2016: 09/02
2015: 10/02
2014: 09/02
2011: Dead Nation
2010: Kaksi vuotta
2009: Vuosi bloggausta
Arkistosta: Kesälle (ja muistille)
Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010 (uudelleenjulkaistu 18. syyskuuta 2015)
Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.
Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”
Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.
Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.
Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.
Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.
Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.
Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.
Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.
Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.
Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.
Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.
Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.
Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.
Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.
Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.
Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.
Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.
Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.
Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.
Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.
Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.
Vaellus
Istuin muiden mukana rakennuksen päädyssä kokoon taitettavan retkipöydän ääressä yksin ja syödä natustin kuivaa juusto- ja makkaravoileipää ja varjostin toisella kädellä silmiäni paljailta auringonsäteiltä. Oli ensimmäisiä kertoja tälle keväälle kun söimme välipalaa ulkona: se oli muutenkin harvinaista mutta nyt oli vasta huhtikuun alku ja pihan varjoisissa kohdissa oli vielä lunta ja nurmikko oli jostain märkä ja keltainen ja ruskea ja valkoiseksi rapatun loputtomiin jatkuvan seinän juurelta vihertävä. Heittelin pehmentyneet kurkkuviipaleet voileivästäni kalpean ja alastoman koivun juurelle muurin viereen. Edessäni pöydällä oli leipälautasen lisäksi puolen litran limukkapullo ja shakkilauta. En tiennyt missä pelikaverini oli tänään, mutta olin muutenkin tottunut pelaamaan itsekseni tai lavastamaan uudelleen jonkin ikivanhasta shakkilehdestä etsimäni pelin. Lehtiä oli pari korkeaa nippua yhteisten tilojen kirjahyllyssä, ja niitä sai lainata vapaasti kunhan piti huolta että ne pysyivät hyvässä kunnossa. Siirsin ratsuni mustan sotilaan ruutuun ja nakkasin sotilaan kurkkuviipaleiden perään.
Syötyäni leipäni ja juotuani väljähtyneen ja auringossa lämminneen limsatilkkani kävelin pää kumarassa puun juurelle etsimään pientä shakkinappulaa liejuisesta nurmikosta. Nostin sen maasta ja pyyhin sen paidanhelmaani. Shakkilauta oli sellainen avattava malli, jonka sisään punaisen ja pehmeän kankaan suojaan puiset lakatut nappulat mahtuiva juuri ja juuri. Kannoin shakkilautaa toisessa kädessäni ja lähdin kävelemään pihan ympäri puutarhan läpi kulkevaa polkua korkean ja kirkkaan valkoisen rakennuksen ympäri: se oli meille suotu erikoisoikeus näin kauniina päivänä, kuten kai meetvurstileivätkin. Kiitin pöytiä jo kokoon taittelevaa kookasta hoitajaa ja sanoin käyväni kävelemässä. Hän muistutti, että kahdentoista minuutin päästä kaikkien piti olla huoneissaan. Kun hän kääntyi pois päin, heristin shakkilautaa hänen leveälle valkoisen hoitajan asun peittämälle selälleen mutta se ei ollut kovin tyydyttävää sillä shakkinappulat eivät edes kolisseet laatikossa koska se oli vuorattu punaisella pehmeällä kankaalla.
Pysähdyin päästyäni nurkan taakse ja annoin silmieni tottua varjoon. Kauempana käveli joitain henkilöitä, mutta en tunnistanut heitä. Muutenkin me kaikki näytimme aika lailla samalta, varsinkin sisätiloissa, siellä ei saanut pitää omaa ulkotakkiaan, ja monet olivatkin tänään ulkona ilman ulkovaatteita koska oli huhtikuun alku ja erittäin aurinkoinen päivä. Kävelin hitaasti rakennuksen pitkää sivua myötäilevää sorapolkua, ohitin märkiä pensaita ja kärsivän näköisiä puita kunnes tulin toiseen päätyyn. Nostin vasemman jalkani suuren kivisen kukkaruukun reunalle ja laskin shakkilaudan sen viereen ja aukaisin ja sitten kiristin kengännauhani. Tein saman myös toiselle jalalle. Kukkaruukussa ei ollut muuta kuin vanhan näköistä multaa ja jotain keltaisia ruohonkorsia: oli vasta huhtikuun alku. Katselin silmiäni siristellen ylös haaleansiniselle taivaalle, jossa ei näkynyt mitään ja jatkoin matkaani rakennuksen ympäri kohti osaston pääovia. Shakkilauta jäi kuolleen istutuksen reunalle ja muistin sen vasta iltalääkkeiden jälkeen kapeassa vuoteessani jota valaisi korkeasta ikkunasta verhojen raosta tuleva hiljainen ja kylmä kuun valo.
marraskuu 2018
Arkistosta: 03/12
Kirjoitettu alun perin 3. joulukuuta 2014
Georges Lepape, Vogue -lehden kansi, tammikuu 1919.
Lähde: Vogue.com: Photos: Winter in Vogue
21/09
Vanhoja muistiinpanoja.
Olen taas proosaryhmässä, edellisen ja ainoan kerran aiemmin kävin siellä syksyllä 2018. Kirjoita eläintarina. Käytä valitsemallasi muotokielellä kirjoitetussa tekstissä tätä lausetta, tätä otsikkoa. Kirjoita kohtaaminen. Kirjoita kohtaaminen toisen henkilön vinkkelistä. Kirjoita aforismi aiheesta ”Muisto haihtuu” (”Aika tekee muistoistamme jälkikuvan suljettujen silmiemme taakse” oli oma panokseni. ”Aforismisi on muodoltaan kaunis”, kirjoitti ryhmän vetäjä palautteensa lopuksi.)
”I want girls on bread”, Joey sanoo. Hänkin on olennaisuuksien äärellä.
Arkistosta: 01/06
Kirjoitettu alun perin 1. kesäkuuta 2018
Kesä. Kirjoitan runoja, juon punaviiniä vedellä lantrattuna, mietin omia ahdistuksiani; mistä ne tulevat?
Olen outojen faktojen fani. Tämän aamun hätkähdyttävin fakta on tämä: Tuula Amberlan legendaarisen Korpin sanoitti suomeksi lääketieteen tohtori, unitutkija Jukka Alihanka. Myös toinen legendaarinen biisi Amberlalta – Lulu – on hänen sanoittamansa. Alkuperäinen on tietysti multitalentti Jeannetten. Kaipaus on teemana myös Emma Salokosken hienossa versiossa.
Blog goes teen
Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:
Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.
Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:
Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.