Category Archives ⇒ arkisto

9/2, maryque.com/blog 15-v.!

· joonasn – arkisto, internet, pelit ja pensselit

Julkaisin blogin ensimmäisen kirjoituksen keskiviikkona 9. helmikuuta 2008, viisitoista vuotta sitten, 24-vuotiaana. Olin lukenut blogeja jo vuosikaudet, ja ajatellut jonain päivänä perustavani oman. Viisi vuotta sitten kirjoitin bloggaamisen loputtomista mahdollisuuksista:

Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?

Tämä päivä aiemmin:

2021: Blog goes teen
2019: 09/02/2019
2018: maryque.com/blog tänään 10 vuotta!
2017: 09/02
2016: 09/02
2015: 10/02
2014: 09/02
2011: Dead Nation
2010: Kaksi vuotta
2009: Vuosi bloggausta

Arkistosta: Kesälle (ja muistille)

· joonasn – arkisto

Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010 (uudelleenjulkaistu 18. syyskuuta 2015)


Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.

Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.

Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”

Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.

Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.

Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.

Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.

Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.

Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.

Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.

Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.

Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.

Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.

Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.

Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.

Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.

Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.

Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.

Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.

Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.

Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.

Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.

Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.

Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.

Vaellus

· joonasn – arkisto, oma pää, pelit ja pensselit

Istuin muiden mukana rakennuksen päädyssä kokoon taitettavan retkipöydän ääressä yksin ja syödä natustin kuivaa juusto- ja makkaravoileipää ja varjostin toisella kädellä silmiäni paljailta auringonsäteiltä. Oli ensimmäisiä kertoja tälle keväälle kun söimme välipalaa ulkona: se oli muutenkin harvinaista mutta nyt oli vasta huhtikuun alku ja pihan varjoisissa kohdissa oli vielä lunta ja nurmikko oli jostain märkä ja keltainen ja ruskea ja valkoiseksi rapatun loputtomiin jatkuvan seinän juurelta vihertävä.  Heittelin pehmentyneet kurkkuviipaleet voileivästäni kalpean ja alastoman koivun juurelle muurin viereen. Edessäni pöydällä oli leipälautasen lisäksi puolen litran limukkapullo ja shakkilauta. En tiennyt missä pelikaverini oli tänään, mutta olin muutenkin tottunut pelaamaan itsekseni tai lavastamaan uudelleen jonkin ikivanhasta shakkilehdestä etsimäni pelin. Lehtiä oli pari korkeaa nippua yhteisten tilojen kirjahyllyssä, ja niitä sai lainata vapaasti kunhan piti huolta että ne pysyivät hyvässä kunnossa. Siirsin ratsuni mustan sotilaan ruutuun ja nakkasin sotilaan kurkkuviipaleiden perään.

Syötyäni leipäni ja juotuani väljähtyneen ja auringossa lämminneen limsatilkkani kävelin pää kumarassa puun juurelle etsimään pientä shakkinappulaa liejuisesta nurmikosta. Nostin sen maasta ja pyyhin sen paidanhelmaani. Shakkilauta oli sellainen avattava malli, jonka sisään punaisen ja pehmeän kankaan suojaan puiset lakatut nappulat mahtuiva juuri ja juuri. Kannoin shakkilautaa toisessa kädessäni ja lähdin kävelemään pihan ympäri puutarhan läpi kulkevaa polkua korkean ja kirkkaan valkoisen rakennuksen ympäri: se oli meille suotu erikoisoikeus näin kauniina päivänä, kuten kai meetvurstileivätkin. Kiitin pöytiä jo kokoon taittelevaa kookasta hoitajaa ja sanoin käyväni kävelemässä. Hän muistutti, että kahdentoista minuutin päästä kaikkien piti olla huoneissaan. Kun hän kääntyi pois päin, heristin shakkilautaa hänen leveälle valkoisen hoitajan asun peittämälle selälleen mutta se ei ollut kovin tyydyttävää sillä shakkinappulat eivät edes kolisseet laatikossa koska se oli vuorattu punaisella pehmeällä kankaalla.

Pysähdyin päästyäni nurkan taakse ja annoin silmieni tottua varjoon. Kauempana käveli joitain henkilöitä, mutta en tunnistanut heitä. Muutenkin me kaikki näytimme aika lailla samalta, varsinkin sisätiloissa, siellä ei saanut pitää omaa ulkotakkiaan, ja monet olivatkin tänään ulkona ilman ulkovaatteita koska oli huhtikuun alku ja erittäin aurinkoinen päivä. Kävelin hitaasti rakennuksen pitkää sivua myötäilevää sorapolkua, ohitin märkiä pensaita ja kärsivän näköisiä puita kunnes tulin toiseen päätyyn. Nostin vasemman jalkani suuren kivisen kukkaruukun reunalle ja laskin shakkilaudan sen viereen ja aukaisin ja sitten kiristin kengännauhani. Tein saman myös toiselle jalalle. Kukkaruukussa ei ollut muuta kuin vanhan näköistä multaa ja jotain keltaisia ruohonkorsia: oli vasta huhtikuun alku. Katselin silmiäni siristellen ylös haaleansiniselle taivaalle, jossa ei näkynyt mitään ja jatkoin matkaani rakennuksen ympäri kohti osaston pääovia. Shakkilauta jäi kuolleen istutuksen reunalle ja muistin sen vasta iltalääkkeiden jälkeen kapeassa vuoteessani jota valaisi korkeasta ikkunasta verhojen raosta tuleva hiljainen ja kylmä kuun valo.

marraskuu 2018

21/09

· joonasn – alleviivattua, arkisto, oma pää

Vanhoja muistiinpanoja.

Olen taas proosaryhmässä, edellisen ja ainoan kerran aiemmin kävin siellä syksyllä 2018. Kirjoita eläintarina. Käytä valitsemallasi muotokielellä kirjoitetussa tekstissä tätä lausetta, tätä otsikkoa. Kirjoita kohtaaminen. Kirjoita kohtaaminen toisen henkilön vinkkelistä. Kirjoita aforismi aiheesta ”Muisto haihtuu” (”Aika tekee muistoistamme jälkikuvan suljettujen silmiemme taakse” oli oma panokseni. ”Aforismisi on muodoltaan kaunis”, kirjoitti ryhmän vetäjä palautteensa lopuksi.)
”I want girls on bread”, Joey sanoo. Hänkin on olennaisuuksien äärellä.

Arkistosta: 01/06

· joonasn – arkisto

Kirjoitettu alun perin 1. kesäkuuta 2018

Kesä. Kirjoitan runoja, juon punaviiniä vedellä lantrattuna, mietin omia ahdistuksiani; mistä ne tulevat?

Olen outojen faktojen fani. Tämän aamun hätkähdyttävin fakta on tämä: Tuula Amberlan legendaarisen Korpin sanoitti suomeksi lääketieteen tohtori, unitutkija Jukka Alihanka. Myös toinen legendaarinen biisi Amberlalta – Lulu – on hänen sanoittamansa. Alkuperäinen on tietysti multitalentti Jeannetten. Kaipaus on teemana myös Emma Salokosken hienossa versiossa.

Blog goes teen

· joonasn – alleviivattua, arkisto, internet, oma pää


Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:

Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.

Arkistosta: Yksikätinen mies

· joonasn – arkisto, universumi

Kirjoitettu alun perin 28. marraskuuta 2012

Twin Peaks taitaa olla taas tv:ssä? Jos saatte jostakin käsiinne muistaakseni tämän vuosituhannen alkuvuosina julkaistun wrapped-in-plastic Artisan ”Special Edition” boksin, etsikää sen sisällöstä jännä dokkarinomainen haastattelukokoelma Postcards from The Cast (voin myös muistaa nimen väärin, olen ilmeisesti jättänyt omat boksini N:n luo).

Nämä pätkät ovat siis DVD-julkaisun ekstramateriaalien tekijöiden tekemiä haastatteluja Twin Peaks -näyttelijöistä, yleensä heidän kotonaan, reilu kymmenen vuotta itse sarjan tuotannon jälkeen. Ne kaikki ovat jollain tavalla mieleenpainuvia, mutta ehdottomasti sekavin ja kiinnostavin stoori (jopa Ben Hornea näytelleen Richard Baymerin Amazon-Ayahuasca-trippailutarina jää toiseksi) näistä on yksikätisen kenkäkauppiaan roolista (en viitsi spoilata enempää..) yleisön tietoisuuteen tulleen Al Strobelin tarina, jonka pääkohdat yritän nyt parhaani mukaan kertoa teille.

Strobel oli ollut omien sanojensa mukaan nuori hurjapää autonrassaaja, ja oli onnistunut harrastuksekseen hankkimaan (ja rassaamaan) itselleen aivan liian tykin pelin, auton mitä kenelläkään niin nuorella tyypillä ei olisi saanut olla (taas hänen omien sanojensa mukaan). Eräänä talvi-iltana (selvin päin, vai ei?) hän oli kengittänyt supernopealla autollaan kunnolla metsähallituksen puolelle, ja kun Strobel heräsi hän istui sokeana vankan puun juurella. Puu oli vankka, mutta Strobelin hotrod oli katkaissut sen yli kymmenen metrin korkeudelta.

Strobel paleli, eikä vieläkään nähnyt mitään. Toisella kädellään hän tunnusteli päätään, ja huomasi että hänen päälakensa oli jossain muualla kuin normaalisti. Samalla hän tajusi, että syy miksi hän ei nähnyt mitään oli juuri tämä samainen päälaki: se oli irronnut melkein kokonaan, ja nyt roikkui hänen kasvoillaan peittäen kaiken näkyvyyden. Hän teki mitä kuka tahansa (vitsi, vitsi) olisi siinä tilanteessa tehnyt eli käänsi irtonaisen päälaen takaisin kiinni-asentoon kuin pahvilaatikon kannen.

Hotrod-Strobelin ongelmat eivät loppuneet tähän, muistaakseni hän huomasi jonkun muunkin kuin hengityksensä (ja irtonaisen aivokoppansa) höyryävän kuulaassa talviyössä. Hänen toinen kätensä oli irronnut törmäyksessä kokonaan, ja olkapään tyngästä tuli pelottavan paljon verta. Strobel ajatteli varmasti kuolevansa puun juurelle. Hän menetti tajuntansa, nousi irti ruumiistaan, ja tuijotteli tapahtumapaikkaa kymmenien metrien korkeudesta ja näki sieltä käsin jonkun matkan päässä olevan talon, jossa oli valot.

Jos tässä vaiheessa asiat ovat olleet vielä kohtuullisen selväjärkisiä, seuraava pätkä pistää miettimään: Strobel ei halunnut kuolla – tässä vaiheessa hän puhuu kohtuullisen perinteisestä valotunnelista, jonka läpi hän kulki ja joka kulki hänen lävitseen ”like an inverted glove” –, joten hän (edelleen levitoidessaan kymmenien metrien korkeudessa oman silpoutuneen ruumiinsa yläpuolella) ajatteli että hänen on pakko saada jonkinlainen yhteys tähän mieheen, kenen ilmeisesti maille hän oli rakettinsa täräyttänyt. Kuinka kävikään, talossa asuva mies oli ollut suihkussa juuri Strobelin onnettomuuden aikaan, joten hän ei ollut kuullut mitään – vaikka talo olikin kohtuullisen lähellä onnettomuuspaikkaa – mutta jostain syystä tällä miehellä (joka osoittautui vapaalla tai eläkkeellä olevaksi poliisiksi, en muista) tuli mieleen että hänen pitää käydä takapihallaan taskulampun kanssa, ja sieltä, pimeän metsän lähes siimeksestä, hän löysi tajuttoman, koko ajan kuolemaa kohti vuotavan ja ruhjoutuneen Strobelin.

Long story short, Strobel selvisi hengissä näyttelemään maailman ikonisimmassa tv-sarjassa. Kun haastattelijat saivat viimein sanan suustaan, he kysyivät Strobelilta onko hän pystynyt ikinä muulloin irtautumaan ruumiistaan. Strobel (joka oli ehkä ajanut onnettomuuden jälkeenkin autoa työkseen pitkän aikaa, en ole ihan varma tästä) vastasi että kyllä, tottakai, nykyään vähemmin kuin ennen. Ennen hän saattoi ajaa pitkiä pätkiä öisiä Amerikan aavikkoalueita halkovia valtateitä lentäen noin kymmenen metrin korkeudessa autonsa yläpuolella, sillä välin kun hänen ruumiinsa ajoi autoa 120km/h nopeudella normaalisti kuskin paikalla ratin takana.

Arkistosta: Keltaiset kukat

· joonasn – arkisto

Kirjoitettu alun perin 10. maaliskuuta 2010

Sen jälkeen hän kysyi nauraen tulenko laittamaan keltaiset kukat hänen hiuksiinsa kun hän menee naimisiin. Lupasin, tietysti, en voinut mitenkään kieltäytyä; hän oli täysin hurmaava. Hän hymyili minulle, kääntyi, ja käveli pois, heilutellen keltaisia kukkia ja niiden vihreitä varsia hiuksissaan, puoliksi tanssien, hyppelehtien. Olin rakastunut.

Kuitenkin melkein myöhästyin häistä. Tulin paikalle, hän tuli minua vastaan ja en saanut sanaa suustani: hän oli häikäisevä, kaunein tyttö mitä olin ikinä nähnyt. Hän tietysti huomasi ihastukseni ja hymyili minulle; hänen hiuksensa oli seppelöity keltaisilla kukilla, kerroin hänelle kuinka kaunis hän oli. En muista nähneeni hänen miestään kertaakaan, en muista koko seremoniasta mitään, luulen että en pystynyt irroittamaan katsettani hänestä ja keltaisista kukista. En tiedä oliko olemassakaan mitään häitä, vai oliko koko tapahtuma järjestetty minun pääni menoksi, miksi niin olisi tapahtunut, en tiedä. En suuresti välittänyt mistään muusta kuin siitä että saan katsella hänen suloisia kasvojaan. En välitä vieläkään.

Valoa ja lämpöä vuodelle 2021.