29/05 (Tai ”Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää.”)

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,
ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Aaro Hellaakoski, Poutapäivä.

Kiitos Roope Dessutom kun toit tämän mieleeni. Elämä on (taas) kipeä. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ja niin kaunis. En ole koskaan osannut olla tällaisen kivun kanssa, en tiedä mitä tehdä. En ole oppinut, vieläkään. Juoksen jäihin vaikka tiedän että se ei ole hyvä idea. Nähdään siellä toisella puolella sitten.

30/04

i-cant-believe-im-in-the-blogosphere

Gilmore Girls S06E03. (Tähän melkein meinasin kirjoittaa että vaikka saatan joskus kuorsata, niin en ainakaan kaatele punaviiniä ihmisten työpöydille. Nimim. Tietokoneen näytössäkin punaviinitahroja. Ja nyt nukun itse sohvalla, arvatkaapa kuka kuorsaa makuuhuoneessa niin että ovi tärisee. Arvatkaapa kahdesti.)

26/04

Nämä paluuni jälkeen kuluneet viikot ovat olleet rikkonaisia, arkirutiinit ovat edelleen täysin hakusessa, mutta tämä viikko vaikuttaa jo yhtenäisemmältä. Kaikki tapahtuu nopeasti, vanhat ystävät muuttavat yllättäen takaisin samaan kaupunkiin, pitkät rauhalliset päivät hyvässä seurassa tuntuvat lyhyiltä, aika menee liian nopeasti eikä sitä osaa kukaan vielä pysäyttää. Tuntuu siltä, että on kiire – minuuttiaikataulu – vaikka se ei edes pidä paikkaansa kuin muutaman kerran.

Muistiinpanoistani näen, että olen miettinyt tämän vuoden ensimmäisenä päivänä sitä, milloin olen viimeksi tavannut jonkun uuden. Ja sitä pitäisikö sitä etsiä. Ja mistä, mitä vaihtoehtoja on? Ja lopuksi: lähdenkö juuri siksi Muualle? Ja jostain ihmeellisestä syystä nyt on Jotain, vaikka en vielä oikein tiedäkään mitä. Mutta ei sitä tarvitse miettiä. Aika luultavasti näyttää? (Yksityiskohtia ja lisätietoja kaipaavat voivat lukea Saria, hän on paljon parempi ja ahkerampi kirjoittamaan kuin minä, joka tarvitsen tekstin tuottamiseen aikaa lukea, rutiineja, rauhallista ja hiljaista elämää. Sari ei, hän pystyy kirjoittamaan missä ja milloin vain. Kadehdin sitä taitoa.)

Kaipaan ja tarvitsen jollain tavalla tuttuja rutiinejani, sitä että jokainen päivä on samanlainen: helppo, miellyttävä, rauhallinen. Pidän puhelintani äänettömällä, teen listoja, en halua tavata ketään. Kerään voimia johonkin. Tai haluan säästää niitä. Toivon, että voin pitää ensi kuun kalenterin mahdollisimman tyhjänä ja keskittyä töihin. (Se luultavasti onnistuukin, budjettiexcelini kertoo minulle: ensi kuussa ei ole rahaa tehdä juuri mitään. Miksi kaikki mahdolliset suuret laskut tulevat aina juuri huhti-/toukokuulle?)

03/04 (or How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb)

Tänään on viimeinen päiväni täällä Muualla. Saan ystäviltäni aivan liikaa neuvoja Tallinnan ravintoloihin, neljän tunnin layover. Huomenna. Jostain syystä en ole täysin paniikissa. Sain viime sunnuntain pääsiäisillallisella kutsun paikallisten suomalaisten Jukan ja Liinan luo, se toteutuu tänään. Muutaman tunnin päästä. Jostain ihmeen syystä en panikoi siitäkään. Vielä. Onhan tässä aikaa.

Ei. Kaikki tämä hyvä ja tasapainoinen olo johtuu luultavasti Sarista, joka on yli laidan. Way, way overboard. Ja luulen että olen itsekin siellä. Aavalla merellä ilman mitään todellisuuspohjaa. Kaikuluotain piippaa välillä jotain käsittämättömiä merkkejä, mutta emme huolestu siitäkään. Sari auttaa mua. Monessakin asiassa, ja usein silloin kun en edes tiedä tarvitsevani apua. Mutta aina on parempi olo, sen kaiken jälkeen. Puhelinlasku on eri mieltä – siellä nimittäin nahka naukuu – mutta en jaksa huolehtia siitäkään. Käsi on paskempi kuin aiemmin mutta laitan senkin lähtövalmisteluiden piikkiin.

Sari vaatimalla vaatii että kuvaan suihkussa valokuvia ja sen monet ystävät kuulemma stalkkaavat mua. Ovat kuulemma stalkanneet jo kauan. Hello, stalkkerit. Olen Joonas, olen täällä koko viikon.

En enää koskaan ikinä koskaan never halua olla näin kauan pois kotoani. Olen vielä liian lähellä tätä kaikkea että voisin puhua siitä. Myöhemmin sit.

02/03

Ystäväni tekivät jutun, jonka haluan jakaa kanssanne. Se on tuossa alla. (Blogi)Kirjoittaminen on ollut tauolla erittäin kivuliaan oikean käden jännetupen tulehduksen takia, en ole pystynyt kirjoittamaan kuin jotain pakollisia Fb-juttuja, maileja rakkaille ja minimaalisia muistiinpanoja ja… no, asioita. Myöhemmin lisää kaikesta.

09/02

Hyvää kahdeksatta syntymäpäivää, blogini! Järkyttävää, kuinka aika kuluu. (Mikä voi olla ehkä itsestäänselvyydessään typerin lause, jonka olen kirjoittanut pitkään aikaan. Don’t care, it’s no-delete-tuesday.) Olet silti täällä, ja vaikka olenkin ruokkinut sinua viime aikoina vain näennäisen hyvillä kauniilla kuvilla, mietin myös sanoja päivittäin. Tännekin. Tänään heräsin jo viiden aikaan lämmittämään tupaa kynttilöillä ja lukemaan liian lyhyelle mutta jär-kyt-tävän viihtyisälle sohvalle Herman Hessen novelleja. Neljä sain luettua kunnes muistin, miksi en ole lukenut Hesseä vuosikausiin: kuolemaa ja tuhoa. Traagista rakkautta. Ja sitä kuolemaa.

Sää on täällä tasaisen masentavaa sadetta, sumua ja liejua. Eilen pyöräilin lähikauppaan ja takaisin kahdentoista kilometrin lenkin pienessä darrassa vain sen takia, että oli sääennustuksen mukaan ainoa parin tunnin selkeä hetki moneen vuorokauteen. Menneeseen tai tulevaan. En edes tarvinut juuri mitään, mutta sisällä paikallaan ähöttäminen vetää kropan sen verran huonoon kuntoon että pakko on liikkua, ei voi mitään.

Sunnuntaina tuli kuukausi täyteen täällä muualla. Ehkä vielä kaksi edessä, ainakin? Viikot sulautuvat toisiinsa, hiljaisuus on melkein kosketeltavaa ja rehellisesti sanoen en muistaisi mitä tein viime viikolla jos en pitäisi päiväkirjaa. Kävin mahtavan hienon linnan pihapiirissä ja kohtasin siellä ihanan ja julmannäköisen kissan, joka kiehnäsi jaloissani kymmenisen minuuttia, silminnähden nauttien rapsutuksista ja silityksistä ylipitkän talviturkkinsa alla. (Kyllä, hänellä oli panta, hän taisi olla lähitaloista.) Videomateriaalia tapaamisesta löytyy.

04/01

Girard_Silver_Grill_Cafe_1975-Custom

Greg Girard via this isn’t happiness

Pimein vuodenaika ja rikkonaiset viikot tekevät arkirutiineista mahdottomia. Tälläkään viikolla niihin ei ole mitään mahdollisuutta, ja ensi viikolla olen jo yli 700 kilometriä etelämpänä, toisessa maassa, opettelemassa uutta vielä rauhallisempaa elämää. Pari kuukautta puulämmitteisessä talossa (on siellä kuulemma sähköpatterit ja ilmalämpöpumppu, mutta ne eivät pidä koko taloa lämpimänä), kirjoittamassa ja kuvaamassa. (Kyllä, tällä viikolla hankin viimein digikameran.) Kaikesta lisää myöhemmin.

Eiji Ohashi

tumblr_nm54gwe5KZ1qz6f9yo9_1280

In Hokkaido where I live, the winters are harsh and the snows are deep. At times, everyday movement can become inconvenient, dangerous. It is then that I again become appreciative of my local vending machines. Even amidst half a meter of snow, I know I can get a fresh yet warm drinks very close by. When I hold a still-hot bottle that I have just bought from a vending machine, my worries fall away. It might be a peculiar mentality of the Japanese or just of myself, but after 5 years of photographing vending machines, I have finally come to see them not as intrusive but as something else: symbols of security and dependability, comforting as a familiar friend.