Palasin myöhään maanantaina puolentoista viikon syyslomalta toisesta kaupungista. Nyt tuskailen taas kotona arjen pyörittämisen kanssa. On pimeää ja välillä valoisaakin, ainakin uuden lumen myötä. Sain (tietysti, se tapahtuu aina kun olen jossain muualla) tuhottua unirytmini täysin, nyt en saa päivistäni kiinni, valvon ja nukun liian pitkään, ja heräilen unistani epämääräisiin ahdistustiloihin, jotka ainakin osittain johtuvat ihmissuhteen vaikeuksista: tunnen olevani huono ihminen kun en saa välillä millään kiinni toisen haluista, peloista ja keskusteluista vaikka hän kuinka yrittää niitä jakaa. Ahdistun, jos tunnen olevani osallinen toisen ahdistumiseen. Enkä saa mitenkään selvitettyä itselleni olenko, vai onko toinen jotenkin kohtuuton vaatimuksissaan: olen ollut niin kauan ilman suhdetta että en muista enää mikä on normaalia suhteen tässä vaiheessa ja mikä ei. Ja onko sellaista (siis normaalitilaa) olemassakaan. Pelkään puhelintani ja Fb:n viestilaatikoita. Ja mietin toistanko samoja virheitä kuin aiemmin: ehkä emme vain ole yhteensopivia? Välillä kaikki on vain niin käsittämättömän vaikeaa. Tarvitsisin varmaan vain aikaa, rauhallisuutta ja vähän etäisyyttä kaikesta.
Category Archives ⇒ oma pää
Kirjoja part IX
Viimeksi luettuja: Hotakaisen Ihmisen osa (en ole koskaan vielä lukenut ainoatakaan hyvää Hotakaista, dear Doc, olenko normaali?), Steinbeckin Hyvien ihmisten juhla & Torstai on toivoa täynnä, Irvingin Leski vuoden verran (jota Sari lukee juuri nyt), Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä, Pete McCarthyn McCarthy’s Bar: A Journey of Discovery In Ireland, Petteri Tikkasen Black Peider itse ja Rosa Liksomin Unohdettu vartti. Liksomia olen kantanut kotiin melkein naapurissa sijaitsevasta kierrätyskeskuksesta jo kolmella tai neljällä perättäisellä käyntikerralla. Olen myös menettänyt uskoni kaikkeen hyvään luettuani liian suuren kasan maailmankirjallisuuden klassikkonovelleja, mutta edellä mainitut Steinbeckit onneksi palauttivat sen.
Lukemista odottavat ainakin Banana Yoshimoton Kitchen (kesken), Baudelairen Pariisin ikävä, Anatole Francen Paita, Steinbeckin Routakuun aika, Ian McEwanin Lauantai – muistaakseni ensimmäinen McEwanini koskaan – ja Hemingwayn Kenelle kellot soivat.
24/09
Olen ajatellut paljon asioiden kontrolloimisen tarvetta ja kehyksiä mihin yritän saada tietyt jutut mahtumaan, miettinyt paljon elämän satunnaisia äärimmäisen vaikeita hetkiä ja turhaa tarvetta saada ne jotenkin ratkaistua, niin että kaikki menisi parhain päin. Mikä on tietysti lopulta turhaa. Kaikkea ei voi kontrolloida. Niin se käy.
Käsikirjoitukseni elää jonkinlaista murrosvaihetta. Eilen tehdessäni jotain aivan muuta tajusin yhtäkkiä että aiemmin kirjoittamani luvut, jotka asettuvat kirjan aikajanalla myöhemmäksi, täytyy ehkä siirtää sivuun koska ensimmäiseen osaan on tullut yksi uusi henkilö niiden kirjoittamisen jälkeen, ja tarinan kirjoittaminen eteenpäin siitä missä hahmot ovat tällä hetkellä (ensimmäisen osan epätietoinen loppu) tuntuu luonnollisemmalta kuin se, että yrittäisin kenkälusikalla avata myöhempien lukujen rakoja sen verran että saisin mahdutettua hänet – tai ainakin hänen toimintansa aiheuttamat aallot tarinan sisällä – niihin mukaan.
Kustannustoimittajanani tässä toimi eilen Sari. Hän kuunteli puhelimessa kärsivällisesti sekavan monologini – yritin siis aukaista uutta läpimurtoajatustani itsellenikin puhumalla sen auki – ja oli samaa mieltä: pitää kirjoittaa sitä mikä tuntuu luonnolliselta, ei sitä miten on ajatellut tarinan menevän. Kun poistan osittain haikein mielin mutta jännityksellä tulevaa odottaen käsikirjoituksesta 50 sivua (mikä ei ole kovin paljoa mutta kirjoitan tosi hitaasti) ajattelen pitkästä aikaa uudelleen lukemani Hyvien ihmisten juhlan taiteilija-laivanrakentaja Henriä, joka ei halua saada laivaansa koskaan valmiiksi. Tunnen että tämä on oikea päätös, ei kai tässä ole mihinkään kiire.
20/09
Viikot ovat olleet taas valitettavan rikkonaisia. Kirjoittaminen jää laskutettavien töiden, sinne tänne matkustavien ihmisten ja vuoroveden lailla loiskuvien paskamyrskyjen jalkoihin. Olen läsnä yhdelle asialle kerrallaan, ja saan siitä kiittävää palautetta, vaikka en sitä tietysti palautteen tai kiitosten takia tee. En stressaa, koska nyt kalenteri näyttää kiitettävän tyhjältä, kuten myös pankkitili, joten suuria arkielämää sekoittavia liikkeitä ei voisikaan tehdä vaikka haluaisi. En halua, olen tyytyväinen, pidän yllä rutiiniani, päiväkuvitelmissani erakoidun ensi kuukaudeksi, keskityn vain töihin ja kirjoihin.
12/09
26/08
Kaiken maailmassa voi jakaa helposti kahteen kategoriaan: asioihin jotka ovat ABBAa ja asioihin jotka eivät ole ABBAa. Viikonlopun tienoilla herään joka aamu siihen kun Sari kiroilee tietokoneelleen ja hakkaa näppäimiä raivoisasti. Siis jos en herää kaduilta kaikuviin asfalttikoneiden, autojen tai mopojen ääniin. Minulle kerrotaan että luen taas liikaa ja että seksiä on taas ehdottomasti liian vähän. Kopioin päiväkirjamerkintäni uuteen luonnoskirjaan. Olen ollut puoli vuotta reilun kuukauden jäljessä. Muualla ollessani käteni kipeytyi niin, että en pystynyt kirjoittamaan käsin. Joten kirjoitin päiväkirjamerkinnät ylös tietokoneelle ja kopioin ne myöhemmin kansien väliin. Nyt olen ajan tasalla, eikä siihen mennytkään kuin puoli vuotta. Ihminen tarvitsee projekteja.
15/08
Harva asia piristää paremmin kuin saada vanhalta ystävältä lounaskutsu maanantaiksi, ja valiteltuasi huonoa rahatilannetta sen jälkeen vielä tekstiviesti ”Mä tarjoon”. Joten tänään kävimme muutaman ystäväni kanssa viikinkiravintolan lounaalla kuulemassa läpikulkumatkalla (Hailuoto–Mikkeli) olevan ystäväni kuulumiset. Sen jälkeen kävimme yhteisen ystävämme haudalla. 50% seurueestamme ajoi kymmenen kilometriä harhaan, vaikka hautausmaalle ei ollut kuin reilut viisi kilometriä. Odotellessamme löysimme erään reilusti yli kymmenen vuotta sitten kuolleen melkein aikuiseksi ehtineen teini-ikäisen hautakivestä sydäntäsärkevän epitafin:
En jaksa, sori.
vainottu
[lempinimi poistettu]
Eilen käsikirjoitukseni ylitti sadan liuskan rajan, ja vaikuttaa siltä että tekstiä tulee lisää mukavalla tahdilla, muutama liuska päivässä. Toivon pystyväni pitämään tämän saman tahdin, ja miksi en pystyisi: näinä päivinä kirjoitan tarinan ensimmäisen osan viimeisiä sivuja, ja sävelet ovat ns. selvät ainakin vielä 30–50 sivua eteenpäin. Tänään liuskoja on 102, sanoja vähän vajaat 26700 (fonttikoko 12, riviväli 1.5, vasen marginaali 4 cm). Kirjoitin tänään myös kevytyrityksemme nimissä ensimmäisen pyydetyn tarjouksen, kyllä siinäkin meinasivat pitkästä aikaa kädet vähän hiota vaikka kovin suurista työmääristä tai summista ei olekaan kyse.
Kaikki tämä aktivoi tekemään enemmän, paremmin, tai ainakin pitämään yllä tätä tahtia. Kesän kestänyt jonkinlainen hetkittäinen apatia ja energiattomuus on poissa, olen taas innostunut kirjoittamisesta ja työjutuista ja rauhallisesta arjesta. Unirytminikin on normalisoitunut välille ~24–9. Tulevasta syksystä tulee hyvä, tunnen sen.
14/08
Tämä viikko on ollut rauhallinen, palkitseva ja sopivasti työntäyteinen. Olen päässyt takaisin tavalliseen päivärytmiini, eikä sitä saa raiteiltaan edes Sarin ex tempore –visiitti. Hänen mielestään olen iloisemman ja onnellisemman näköinen kuin aiemmin. Niin kai olenkin. Kesä- ja heinäkuuta varjostanut stressi ja ahdistus meni ohi omalla painollaan, freelancetyökuviot vaikuttavat lupaavilta, kirjoittaminen sujuu ja tunnen oloni terveemmäksi kuin aikoihin. Julkistimme kevytyrityksemme, ja näyttää siltä että meillä on jo muutama asiakas. Olen lukenut paljon (Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko, Rosa Liksomin Yhden yön pysäkki, Alice Munron Kerjäläistyttö, Ernesto Sabaton Sankareista ja haudoista [n. 200 sivua], kesken ovat myös John Fowlesin Jumalten naamiot, Mika Waltarin novellikokoelma Kuun maisema ja Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life) ja katsonut/kuunnellut lukemisen lomassa olympialaisia (mikä ei ole Sarin mielestä aikuiselle ihmiselle sopivaa ajanvietettä, hän lähinnä pilkkaa minua mutta alistuu silti pitkämielisesti kuuntelemaan monologejani eri lajien hienouksista ja jännittävistä käänteistä) ja laadukkaita elokuvia ja sarjoja erilaisten suoratoistopalveluiden kautta.
03/08
Tässä blogissa ei ole ollut juurikaan tekstiä pariin kuukauteen. Syyn näette tässä kuvassa: olen ollut – kuten tämä naapurissani sijainnut rakennus – aika lailla ”tore up from the floor up”, eli suomeksi sanottuna paskana. Stressaantuneena, ahdistuneena, peloissani, kipeänä. En koko aikaa, mutta kuitenkin sen verran että suurin osa vähänkään ylimääräisestä energiasta menee johonkin muuhun. Vietin yhden aika vaikean yön viime viikolla, tai jonkin aikaa sitten, ja kun yritin ajatella mistä nämä mustat ajatukset nyt taas tulevat, tajusin että vanhan ystäväni hautajaisista on kulunut vasta juuri ja juuri kuukausi. Tuntui käsittämättömältä tajuta se. Aika on kulkenut hirvittävän nopeasti. Ja toisaalta se on tuntunut hyvin pitkältä.
En ole voinut viettää tarpeeksi omaa aikaani, päivän pari sieltä täältä. Se ei riitä. Sekin on stressannut, tuntuu että aika valuu sormieni lävitse enkä voi sille mitään. Juuri nyt edessäni on kesä- ja heinäkuun kalenteri. Siinä ei ole ainuttakaan ei-rikkonaista viikkoa. Aina on ollut jotain. Käsi kipuilee taas, kroppa huutaa välillä joka paikasta, onneksi tämä kuukausi vaikuttaa ainakin tällä hetkellä hyvin rauhalliselta muutamaan edelliseen verrattuna. On vain pakko ottaa omaa aikaa ja toivoa että ihmiset ymmärtävät. Ja kyllä he useimmiten ymmärtävätkin. Olen ympäröinyt itseni hyvillä ihmisillä. Ja on hyviäkin asioita tapahtunut: pari viikkoa sitten jopa tunsin muutaman erillisen hetken ajan nauttivani tästä kesästä.
Arkistosta: The Pain – When will it end? Not yet, that’s for sure.
Kirjoitettu alun perin 17. kesäkuuta 2010
Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:
Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.