Kaikki valo ja kauniit kelit tuovat mukanaan rakkautta ja yhteydenpitoa, suunnitelmia: nähtäisiinkö lähiaikoina, ehkä jopa lähipäivinä, käydäänkö kävelyllä tai jotain? Sunnuntaina kävin hyvän ystäväni ja naapurini – hän on käytännössä ainoa ihminen ketä olen nähnyt tänä talvena kerran pari viikossa – kanssa lähiostarimme pubissa päiväseltään, minä ensimmäistä kertaa baarissa syyskuun jälkeen. Voitin shakin ja hävisin ysipallon.
Category Archives ⇒ oma pää
Blog goes teen
Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:
Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.
Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:
Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.
07/02
Koronaväsymystä, pitkään talveen kyllästymistä, aurinkoisista pakkaspäivistä nauttimista. Riittämättömyyden tunteita, anhedoniaa, tylsistymistä neljän seinän sisällä kun juuri mikään tekeminen ei kiinnosta. Vahvaa suoratoistopalveluiden väärinkäyttöä. Pitkiä säännöllisiä yöunia, herääminen ilman kelloa: ikkuna auki, vaatteet päälle, ovi keittiöön auki, puinen elegantin muotoinen ovistopperi. Kävely olohuoneeseen ja työpöydän ääreen, tietokoneen herätys, netistä Radio Helsinki. Keittiöön: vedenkeitin päälle ja vitamiinitabletit + verenpainelääkkeet. Aamutoimet wc:ssä. Koko ajan kasvavasta teevalikoimasta (kiitos ystävälleni A:lle) jotain hyvää ja teekupin kanssa työpöydän ja internetin ääreen.
Muutaman ikivanhan sarjakuvan uusien sivujen tsekkaus, uutisotsikoiden nopea läpiselaaminen, rss-lukijan kymmenien blogifeedien päivitys ja lueskelu. Päivällä kotona hääräilyä, ehkä kävelylenkki valoisaan aikaan, semilaiskaa messengeröintiä lähipiirin kanssa. Kirjoittaminen ei innosta joten ei sitten kirjoiteta, maalaaminen tuntuu päämäärättömältä (mitä vikaa on päämäärättömyydessä?), lukeakaan ei jaksa ihan loputtomiin. Keskittymiskyky vaihtelee. Kokkailua, ei valmisruokaa. Spagettia ja linssi-pinaatti-pakastevihannes-tomaattikastiketta, jota on ilo syödä kylmänä keskellä yötä paahtoleivän päällä. Tuntuu siltä kuin kaikki junnaisi paikallaan, mitään ei tapahdu (nii-i, Sherlock), mutta miksi pitäisi aina tapahtua jotain, mitä vikaa on samankaltaisissa rauhallisissa päivissä yksin kotona?
Ahdistavimmissa riittämättömyyden tunteen hetkissä – joita ei onneksi ole kovin usein – muistutan itseäni siitä, että olen tehnyt asioita: viime vuonna valmistuin visualistiksi ja loppuvuodesta osallistuin kolmen kuukauden ”– – intensiiviseen Luovuutta Lasitalossa [IG] learning-by-doing koulutukseen, jossa rakennettiin luoville aloille uusia avauksia ja areenoja pandemian jälkeiseen maailmaan; luoden hyvinvointia, terveyttä ja elinvoimaa alueille, ihmisille ja yrityksiin taiteen keinoin.” Juuri ennen joulua olin mukana tekemässä Ruotomielen joulubiisiin musavideota. Olen ostanut laadukkaampia maalaustarvikkeita (mm. Derwent Inktense -värejä) ja kyniä ja hetkittäin saanut niistä tosi inspiroivia fiiliksiä. Pitäisi muistaa, että ei aina tarvitse olla koko ajan 4K FULL HD, joskus riittää 480p. Armollisuutta itselle ja muille.
Talviyönä
Kotihoodeilta.
Uusi lamppu
Taustalla oleva printti on NOT Designin The lighthouse. Kuvasta ei välttämättä välity että lamppu on lattialamppu. Pimeyttä vastaan kaikin keinoin: tajusin juuri että edellisessäkin postauksessa on lamppu!
Teams teams teams
Olen ollut nyt kolme viikkoa päivittäin Teams-videopalaverien äärellä. Olen osallistunut webinaareihin ja työpajoihin, laavannut Trelloa ja yrittänyt löytää Discordin tekstivyöryn ja hymiöiden seasta jotain olennaista. Olen nähnyt kymmeniä eri näkymiä ihmisten keittiöistä. Olen tavannut useamman koiran, kissoja, nähnyt vilaukselta taaperoita ja teinejä ja yhden lontoolaisen harmaapapukaijan. Olen kuullut lukemattomia eri muotoiluja lauseesta oottakaas ku mä katon saanks mä tän näkymään teille ja ihmetellyt kuinka erilaisia ihmisten kuunteluilmeet ovat. Olen kehittänyt tehokkaan kymmenen minuutin sängystä-vessan-ja-keittiön-kautta-nojatuoliin-macbookin-äärelle -aamurutiinin. Olen kuunnellut tuntikausia kestäviä monologeja luovasta taloudesta, digitaalisista mahdollisuuksista, postkoronaalisuudesta, et cetera et cetera ja seurannut kymmeniä ei-koko-näytön kokoisia diaesityksiä ja tuijottanut itseäni samanaikaisesti läppärini näytön oikeasta alakulmasta ja parin sekunnin viiveellä senhetkisen puhujan jakamalta omalta näytöltään. Olen kokenut yhteenkuuluvuuden tunteita ja nyökytellyt vaikka en edes olisi videokuvassa. Olen odottanut tuntemattomasta syystä katkenneen video- ja audioyhteyden palaamista hiljaa itsekseni mutisten ja kuunnellut aikuisten ihmisten maanittelevan toisia aikuisia ihmisiä laittamaan kameransa päälle ja osallistumaan. Olen seurannut keskustelujen – kyllä, niitäkin on ollut – rönsyilevän taidefilosofian puolelle ja kuunnellut mielenkiinnolla eri luovien alojen ihmisten kertomuksia omista kokemuksistaan omalla alallaan. Olen ymmärtänyt uudella tavalla sanan hyvinvointi ja miettinyt vastentahtoisesti henkilöbrändäystä, mitä tämäkin kirjoitus väistämättä on. Olen osallistunut, kommentoinut, tarttunut ja saanut kiinni, lupautunut tiimeihin ja selannut kymmeniä Instagram- ja Twitterfeedejä ja kuullut termit minäkuva ja identiteetti useissa villisti erilaisissa konteksteissa. Tätä jatkuu jouluun saakka, matkan varrella rakennamme yhdeksän näyttelyinstallaatiota kolmeen eri lasitaloon kolmeen eri paikkaan Pohjois-Pohjanmaalle.
Syys
Asfaltilla makuuhuoneeni ikkunan alla muutaman metrin levyisessä syvänteessä pyörivien lehtien lakkaamaton rapina kuulostaa aivan sateelta. Silloin kun ei sada, siis. Juuri nyt sataa taas. Pihan puut ovat myrskyn jäljiltä kadottaneet oksiaan, ja niitä täytyy varoa kun kävelee diagonaalisesti pihan läpi polkua pitkin hämärällä ja pimeällä. Tähtitaivas näkyy hienosti: vieressä kulkevan ison tien katuvalot eivät pala, tietä ja sen alla kulkevia putkia on remontoitu jo kauan, ja kuukin on piilossa. Nukun edelleen ikkuna raollaan, viileys rauhoittaa. Pidän koko ajan enemmän siitä, että minulla on sopivan kokoinen ja kaikin puolin hyvä asunto sopivalla paikalla rauhallisella alueella. Muutama vuorokausi ilman ihmiskontaktia yksin neljän seinän sisällä menee paljon helpommin nykyään. Olen muutenkin ajatellut paljon sitä kuinka paljon vähemmän elämässäni on stressiä verrattuna esim. vuoden, kahden tai kolmen takaiseen syksyyn. Se auttaa varsinkin niinä päivinä kun jostain syystä kokee riittämättömyyden tunteita.
Game on
Kirjoja part XVI
Viimeksi luettuja: Hélène Berrin Päiväkirja 1942–44, Riikka Pulkkisen Raja, Hemingwayn Kenelle kellot soivat, Petri Tammisen Suomen historia, Graham Greenen näytelmä Yes and No – Kyllä ja Ei, Yuval Noah Hararin Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, A. W. Yrjänän runokokoelma Mechanema, Kauko Röyhkän Kesä Kannaksella, Stephen Kingin pienoisromaanikokoelma Sydänyö, Eila Pennasen novellikokoelma Pientä rakkautta, Emily Brontën Humiseva harju, Zadie Smithin Swing Time, Iiro Rantalan muistelmateos Nyt sen voi jo kertoa, William S. Burroughsin Hämy, Edgar Lee Mastersin huikea runokokoelma Spoon River antologia, Sara Vallan sarjakuvaromaani Lempo, Milla Paloniemen 112 osumaa – Sarjakuvataiteilijan päiväkirja, Ville Rannan sarjakuvaromaani Kajaani, Derf Backderfin sarjakuvaromaani My Friend Dahmer, Pauli Kallion & Christer Nuutisen Kramppeja ja nyrjähdyksiä –strippikokoelmat Ihan pienet juhlat ja Koko maailman paino.
Uudelleen luettuja: Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini, Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl, Douglas Adamsin Terve, ja kiitos kaloista (olen ollut aina tosi ihastunut Fenchurchiin), Paul Austerin Illuusioiden kirja, John Irvingin Ystäväni Owen Meany, Alice Munron novellikokoelmat Kerjäläistyttö, Dear Life ja Lying Under the Apple Tree.
Erilaisissa pinoissa ympäri asuntoa lukemista odottavat ainakin Pierre Boullen Kwai-joen silta, John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvi, Hiljainen haltioituminen – A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista (toim. Erkki Pekkilä), Graham Swiftin Veden maa, Afrikka kertoo – Valikoima nykyafrikkalaista proosaa (toim. Per Wästberg, Tammi, Forum-kirjasto, 1962), Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset, The Many Aspects of Sleep (toim. Matti Klockars & Tarja Porkka–Heiskanen, Acta Gyllenbergiana VIII, 2009), The life and works of Monet (toim. Edmund Swinglehurst), The life and works of Degas (toim. Douglas Mannering), Huonekalumuotoilu 1900-luvulla (Klaus Jürgen Sembach, Gabriele Leuthäuser & Peter Gössel, Taschen 1990), Miró (Walter Erben, Taschen 1990), Antoni Gaudí (Rainer Zerbst, Taschen 1992), Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Pedro Almodóvarin Kuumetta nivusissa, William Gibsonin Neurovelho, H. P. Lovecraftin Alkemisti ja muita kertomuksia.
Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI, XII, XIII, XIV & XV.
02/07
Asunnon läpi kulkeva tuuli vetää kiinni makuuhuoneen oven. Olohuoneen lämpötila on tippunut viisi astetta viime viikkoon verrattuna, mikä on tervetullutta. Enää ei tarvitse pitää tuulentinta päällä 24/7. Naapurustossa tehdään kaukolämpöremonttia; työkoneiden jyrinä ja kolistelu sekoittuu suoratoistopalveluiden äänimaailmaan. Nostalgiantäyteiset hitaat päivät ja yöt yksin, kävelylenkit, ystävän kanssa kahdestaan ulkona tai sisällä keskustelut, koripallon nakkelu lähikoulun pihan moniin koreihin. Keskellä yötä valvominen, lukeminen ja radion kuuntelu. Kameran kanssa leikkiminen. Jokin haalea mutta välillä pakahduttavan läikähtävä kaipuu ja yritys saada kiinni siitä mihin se suuntautuu: menneisiin kesiin, ihmisiin, rehellisten, herkkien ja avoimien kohtaamisten hetkiin. Turha mutta inhimillinen kateus. Ikävä jota on vaikea tai mahdoton pukea sanoiksi.