Category Archives ⇒ universumi

17/11

· joonasn – oma pää, universumi

Lokakuun viimeisen päivän iltana, samana sunnuntaina kun olen eronnut, kerään ja pesen muutaman pienen tuhkakupin tuikkukynttilöille alustaksi ja asetan ne pianon päälle. Kävelen aution marketin hyllyjen välissä vain mehupurkki ja paahtoleipä käsissäni. Katson televisiosta mustavalkoista komediaelokuvaa vuodelta 1938 ja väritän viime viikolla piirtämäni luonnospaperin maiseman taivaan punaisella kuulakärkikynällä.

Sen jälkeen on klassinen marraskuu: hakeudun ystävieni seuraan, tai en tiedä miten päin se tapahtuu, kumminkin päin, luulen, löydämme toisemme kuitenkin, kokkaamme, puhumme loputtomiin tai olemme hiljaa, skypetämme Euroopan toiselle laidalle, annamme toisillemme lahjoja vain siksi että voimme, autamme niin monin tavoin että se on välillä ylitsevuotavaa. Olemme vain seurana ilman suunnitelmia, tai toteutamme aiemmin miettimiämme asioita. Silitämme toisiamme, tarjoamme yöpaikkoja sohvillamme suuntaan ja toiseen.

Kaiken tämän ja moninaisten työstressien – joita en käsittele täällä – jälkeen tunsin oloni sunnuntaina hyväksi. Ei olisi kannattanut: maanantai alkoi noroviruksella ja kuumeilulla, joka jatkuu osaksi edelleen. Tylsistyttää huono olo, väsymys ja makaaminen, mutta ei voi mitään. Kaksi vuorokautta tuntuu viikolta. Kuuntelen musiikkia ja luen läpi kirjahyllystäni Huovisen tuotantoa, niitä lyhyitä. Keskittymiskyky ei riitä nyt muuhun, vaikka kirjoja onkin taas ilmestynyt kasa pöydän reunalle.

27/09

· joonasn – alleviivattua, universumi

Eikö olekin viisainta istua levossa ja rauhassa ja pohdiskella suopeasti tätä meidän maailmaamme, missä kauneutta alati pönkittää rumuuden jalusta: jos jalustan tuhoaa, vajoaa kauneus oitis maan rakoon.

John Steinbeck, Hyvien ihmisten juhla / Torstai on toivoa täynnä, s. 152, Otava (Suuri Suomalainen Kirjakerho) 1978.

20/09

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi

img_3614-bw-1000px

Viikot ovat olleet taas valitettavan rikkonaisia. Kirjoittaminen jää laskutettavien töiden, sinne tänne matkustavien ihmisten ja vuoroveden lailla loiskuvien paskamyrskyjen jalkoihin. Olen läsnä yhdelle asialle kerrallaan, ja saan siitä kiittävää palautetta, vaikka en sitä tietysti palautteen tai kiitosten takia tee. En stressaa, koska nyt kalenteri näyttää kiitettävän tyhjältä, kuten myös pankkitili, joten suuria arkielämää sekoittavia liikkeitä ei voisikaan tehdä vaikka haluaisi. En halua, olen tyytyväinen, pidän yllä rutiiniani, päiväkuvitelmissani erakoidun ensi kuukaudeksi, keskityn vain töihin ja kirjoihin.

Arkistosta: The Pain – When will it end? Not yet, that’s for sure.

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 17. kesäkuuta 2010

Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:

Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.

17/06

· joonasn – oma pää, universumi

Tänään herään jo ennen seitsemää. Pari viime päivää ovat olleet työntäyteisiä ja olen huomaamattani kääntänyt vuorokausirytmini normaalimmaksi kuin mitä se on ollut muutamaan viikkoon. Yritän auttaa, ja autankin, ystäviäni heidän suruissaan, ongelmissaan ja vaikeissa ajoissaan. Olen lapsenvahtina, tiskaan, kuuntelen ja puhun. Monelle heistä tämä vuosi on ollut ehdottomasti vaikein tähän mennessä. Eräs ystäväpiirimme jäsen kuoli yllättäen viime viikolla. Toisen ystäväni avioliitto hajosi ja duunipaikka meni nurin, toisella puolella maapalloa. Yhden ystäväni ihmissuhde on vaikeuksissa ties monennenko kerran. Nämä ovat tietysti vain niitä suuria ja dramaattisia asioita, joista kerrotaan muillekin. Kaikki me taistelemme omien haasteidemme kanssa enemmän tai vähemmän päivittäin mutta teemme sen äänettömästi. Tai kerromme niistä vain niille, jotka ovat meitä lähimpänä. Mutta usein – liian usein – emme puhu niistä kenellekään.

Tällä viikolla olen tyytyväinen itseeni. Olen saanut paljon aikaan. Kirjoittaminenkin sujuu, mutta se on ollut nyt muutaman päivän taka-alalla toisen projektin edistyessä. Olen mukana luomassa erästä graafisia palveluita tarjoavaa kevytyritystä. Olen pystynyt pitämään kiinni rutiineistani vaikka se välillä tarkoittaakin kieltäytymistä erilaisista menoista ja impulsseista, ja aion jatkaa samalla tavalla viimeistään heti viikonlopun jälkeen. Ainakin muutaman päivän ajan, sitten lähden toiselle laidalle Suomea viettämään pitkää juhannuslomaa minulle täysin uudessa kaupungissa. Mutta heinäkuun pyhitän työnteolle. Pyhitän. Varmasti.

Hetkittäin haluaisin laittaa kaiken muun – kaiken – paitsi lukemisen, kirjoittamisen ja 1950-luvun jazzmusiikin kuuntelun pauselle, mutta elämä ei kai toimi niin?

29/05 (Tai ”Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää.”)

· joonasn – internet, oma pää, universumi

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,
ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Aaro Hellaakoski, Poutapäivä.

Kiitos Roope Dessutom kun toit tämän mieleeni. Elämä on (taas) kipeä. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ja niin kaunis. En ole koskaan osannut olla tällaisen kivun kanssa, en tiedä mitä tehdä. En ole oppinut, vieläkään. Juoksen jäihin vaikka tiedän että se ei ole hyvä idea. Nähdään siellä toisella puolella sitten.

30/04

· joonasn – internet, kuvat, oma pää, universumi

i-cant-believe-im-in-the-blogosphere

Gilmore Girls S06E03. (Tähän melkein meinasin kirjoittaa että vaikka saatan joskus kuorsata, niin en ainakaan kaatele punaviiniä ihmisten työpöydille. Nimim. Tietokoneen näytössäkin punaviinitahroja. Ja nyt nukun itse sohvalla, arvatkaapa kuka kuorsaa makuuhuoneessa niin että ovi tärisee. Arvatkaapa kahdesti.)