ASIOITA JOISTA EN PIDÄ
Keskimmäisen kuvan keskellä olevan toisen kerroksen ikkunan takana aloitin tämän blogin helmikuussa 2008.
Olen ollut viikonloppuriennoissa: sukujuhlissa ja toisissakin, ystävien kanssa, musiikki- ja kulttuuritapahtumissa, näyttelyissä, teatterissa, reeniksillä, häissä. Nähnyt Falcon 9:n yötaivaalla. Joko riittää? Joko saa vetäytyä, lopettaa ihmisten tapaaminen, ehtiihän sitä taas ensi kesänä. Heitä on niin paljon, tänä kesänä niin paljon enemmän kuin muutamana aiempana vuonna. Olen mielestäni kuitenkin jaksanut ja muistanut levätäkin. Tämä alkuviikko on mennyt allapäin, mutta se on vain ohimenevää kaihoa, tuskin siis juuri mitään. Ehkä ei mitään mainittavaa.
Olen myös lukenut paskoja kirjoja ja muutaman ihan hyvän, tehnyt töitä ja laskuttanut, ihastunut liian kovaa ja liian nopeasti, ostanut uuden (vanhan) läppärin ja kirjoittanut sillä lisää rivejä käsikirjoitukseen lähikirjaston hiljaisessa kulmassa, opetellut piirtämään pin-up -tyttöjen suita, syönyt mustikoita suoraan lähimetsästä, stressannut ja ahdistunut, soittanut ja laulanut, tanssinut ja tanssittanut. Eikä se tietenkään tähän lopu: tulevana viikonloppuna festaroin lähiostarillani, ehkä kolmen kävelyminuutin päästä asunnon ovelta.
Olen tavannut ihmisen, jonka puhelimessa olen nimellä Joonas ja joku tuliemoji. Mistä lähtien puhelimen osoitekirjassa voi käyttää emojeja. Tiedän kyllä mistä lähtien, don’t @ at me, se oli retorinen kysymys. Ihminen on samanikäinen, puoli vuotta nuorempi. Ikätoveri. Puhumme ysärin yhtenäiskulttuurista, mistä on vaikea puhua ihmisten kanssa jotka eivät ole kokeneet sitä, ja täysin loputonta puhua niiden kanssa jotka ovat, joiden kanssa olisit hyvin saattanut olla samalla luokalla yhtä pienessä kyläkoulussa samanlaisella landella – no siis vaan kolkyt vuotta sitten? Ihan vasta?
Hän on myös erittäin viehättävä ja hyvää seuraa. Kun en ole hänen seurassaan keskustelen rakkaudesta lähimpien miesteni kanssa. Hakeudumme toistemme seuraan. Luen Kafkan Kirjeitä Felicelle mutta miksi: kaikenkattava rakkauden todistaminen kirjaimien kautta ja rivien välistä ahdistellen ja tökkien ei kiehdo. Reaalitodellisuus kiehtoo enemmän. En ole lähdössä melomaan tai kokemaan järvisuomen polkupyöräreittejä. Siitä huolimatta luulen että kesä 222 saa vielä monta etuliitettä. Ihmiset ovat aktivoituneet, olen ihminen muiden joukossa. Hyvännäköiseksikin kesäilloissa kehuttu.
Kiukuttelen ystävilleni sunnuntai-illan ratoksi. Haukun liian ison television moneen kertaan vaikka pöydällä on isäntäväen siihen kantama aukinainen litran rommipullo – välimeren rantojen lentokentiltä ostettu – ja kohta toinenkin. Cola loppuu kuten cola aina loppuu mutta rommi ei sinä yönä. Makaan lattialla ja rentoudun. Dissaan ystäväni sohvapöytää kusitestin näköiseksi, ja vaikka missään ei mitään järkeä olekaan nauramme pitkään ja yhdessä. Vai ehkä juuri siksi.
Viimeksi luettuja: Sally Salmisen Katrina, Keigo Higashinon Uskollinen liitto ja Myrkyllinen naapuri, Gavin Edwardsin tietokirja Bad Motherfucker: The Life and Movies of Samuel L. Jackson, Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 5 & 6, Matt Haigin Keskiyön kirjasto, Don DeLillon Putoava mies ja Esittäjä, Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä & Kaunis maailma, missä olet & Keskusteluja ystävien kesken, Antti Rönkän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen, Simon Hanselmannin sarjakuvakokoelma Megg, Mogg & Pöllö, Kjell Westön Isän nimeen, Haruki Murakamin Colorless Tsukuru Tazaki and his Years of Pilgrimage, Tommi Liimatan Nilikki, Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja, talvella kuolleen Mark Laneganin muistelmateos Sing Backwards and Weep, Janne Kukkosen sarjakuvaromaani Voro III: Jumalten hauta, Raymond Carverin runokokoelma Sateisten päivien jälkeen, Marguerite Durasin Rakastaja, Nora Robertsin Nousuvesi, J. G. Ballardin Kiitos naisten, David Grossmanin Hevonen meni baariin, Stephen Kingin Keveys, John Irvingin Ihmeiden tie, Marina Abramovićin muistelmateos Walk Through Walls, Jonathan Franzenin esseekokoelma Epämukavuusalue, Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, Alice Munron Jupiterin Kuut, D. T. Maxin David Foster Wallace elämäkerta, Kristiina Kestisen toimittama tietokirja Muistoja Finlaysonilta, Mary Costellon Academy Street, Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat, Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko.
Kesken tai lukemista odottavat: Charles Bukowskin Kirottujen nautinnot, Oscar Hijuelosin Emilion neljätoista sisarta, Rutger Bergmanin tietokirja Hyvän historia, H. G. Wellsin novellikokoelma Punainen huone, Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat.
Aiemmin:
Alempi kuva Turusta Bar Ö:stä, jossa nautin pari viikkoa sitten kiireettömästä perjantaista, tuplavodkatoniceista, venäläisistä suolakurkuista, manchego-juustosta, talon hummuksesta ja leivästä sekä Mary Costellon Academy Streetistä, jonka olin ostanut pari tuntia aiemmin kadun toiselta puolelta Turun mainiosta pääkirjastosta. Kävin siis ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni Turussa, vietin pari yötä leppoisassa airbnb-huoneessa puurivitalon kellarikerroksessa kauniilla puutaloalueella muutaman korttelin päässä Aurajoesta. Olisin viihtynyt kauemminkin, mutta finanssipoliittinen tilanne pakotti takaisin kotikonnuille. Ylempi kuva paluumatkalta yöbussista jostain Pohjanmaalta.
Muuten kesä on mennyt rauhallisesti kotona, juhannuksenkin vietin viinittömänä ja yksin (oma valinta). Olen käynyt muutamilla treffeillä, lukenut paljon, nukkunut hyvin, aloittanut tenniskauden, jonka tälläkin hetkellä päällä olevat helteet katkaisivat. Päätin jo Turun jälkeen että unohdan kaiken kesäsuorittamisen – minkä kesäsuorittamisen, voi kysyä – ja elän omaa rauhallista elämääni kirjojen ja tietokoneen ääressä. En ole pitkiä päiviä puistoissa tai rannoilla viettävä ihminen. En kolua ympäri kansallispuistoja, saaristoja, en mökkeile, en matkusta Suomea ristiin rastiin joka viikonloppu, mutta katselen mielelläni (ja joo, vähän kateellisena) ystävien lomakuvia ympäri maailmaa.
Turun Punk In Drublic -festivaalia tai tarkemmin vain kalifornialaisen pitkän linjan punkyhtyeen NOFX:n keikkaa Aurajoen rannassa odotellessa koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta: yli puolet ihmisistä näytti täysin samalta kuin minä ja ystäväni. Eli reilusti yli kolmikymppiseltä keskivartalolihavalta ja ei niin putsatun ja puleeratun näköiseltä entiseltä 90-luvun teiniltä. Se oli erittäin hienoa, lisää tällaista.
Pari päivää sitten tapahtunutta: blogini kävijämäärät kipusivat hetkessä viidestä tuhanteenkolmeensataan, per vuorokausi, 1300 eri ihmistä. Tätä ruuhkaa kesti noin vuorokauden verran. Ei mitään hätää, se meni ohi, voimme rauhoittua, nauttia virvokkeita, kuunnella calypsomusiikkia piilotetuista kaiuttimista. Näin kävi: viime joulukuun kirjoituksessani muistelin talvea 2010 ja erästä ihmistä, bloggaajaa – hän ei esiintynyt ensimmäistä kertaa tässä blogissa, hän on aloittanut bloggaamisen kauan ennen minua – ja hän oli sattunut lukemaan sen kirjoituksen ja jakamaan sen IG-stooreissaan seuraajilleen (joita siis ilmeisesti on aika lailla), ja heistä melkein puolitoistatuhatta kävi täällä. Tervetuloa, l’chaim! Ja en kerro kuka hän on, koska IG-stoorien ideana kai on se että ne katoavat, enkä myös linkkaa tämän blogin erääseen 12–13 vuotta vanhaan kirjoitukseen jossa taisin toivottaa hänen senaikaiset lukijansa tervetulleeksi. So it goes, life & internet. Ei mitään uutta.
Yön aikana pihaan ja muuallekin puhaltanut uusi lumi tekee rohtuneista ikivanhoista kinoksista uusia. Rakastan näitä muotoa ja valoja ja varjoja juuri nyt. Kuuntelen levyä vuodelta 1995 (Jagged Little Pill), syön puuroa, juon toisen kupin teetä, kaikki on hyvin, elän rauhallista ja omannäköistä elämää, käyn ulkona asunnosta torstai-iltana (lähikaupassa) ja seuraavaksi vasta sunnuntaina iltapäivällä (kävelyllä naapuruston ympäri), luen ja torkun päiväunia ja silti menen sänkyyn viikonloppuiltoina jo yhdeksältä, selvin päin. Nukun hyvin, heräilen kahdeksan tienoilla. Selailen vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja mietin kiitollisuudella sitä, että nukun nykyään paremmin kuin joskus silloin. En ole ahdistunut enkä stressaantunut, kasvamista on tapahtunut kuin huomaamatta, ja vaikka tiedänkin pyrkineeni jotenkin parantamaan elämääni, en osaa myöhemmin sanoa juuri mitään konkreettista siitä miten olen siihen päätynyt. Rutiinit auttavat, kuten aina, kuten myös oman ajan ja hyvinvoinnin priorisointi ja epätoimivien ihmissuhteiden jättäminen. Luottaminen siihen, että elämä kantaa kyllä ja mikään ei ole ikuista.
Istuin muiden mukana rakennuksen päädyssä kokoon taitettavan retkipöydän ääressä yksin ja syödä natustin kuivaa juusto- ja makkaravoileipää ja varjostin toisella kädellä silmiäni paljailta auringonsäteiltä. Oli ensimmäisiä kertoja tälle keväälle kun söimme välipalaa ulkona: se oli muutenkin harvinaista mutta nyt oli vasta huhtikuun alku ja pihan varjoisissa kohdissa oli vielä lunta ja nurmikko oli jostain märkä ja keltainen ja ruskea ja valkoiseksi rapatun loputtomiin jatkuvan seinän juurelta vihertävä. Heittelin pehmentyneet kurkkuviipaleet voileivästäni kalpean ja alastoman koivun juurelle muurin viereen. Edessäni pöydällä oli leipälautasen lisäksi puolen litran limukkapullo ja shakkilauta. En tiennyt missä pelikaverini oli tänään, mutta olin muutenkin tottunut pelaamaan itsekseni tai lavastamaan uudelleen jonkin ikivanhasta shakkilehdestä etsimäni pelin. Lehtiä oli pari korkeaa nippua yhteisten tilojen kirjahyllyssä, ja niitä sai lainata vapaasti kunhan piti huolta että ne pysyivät hyvässä kunnossa. Siirsin ratsuni mustan sotilaan ruutuun ja nakkasin sotilaan kurkkuviipaleiden perään.
Syötyäni leipäni ja juotuani väljähtyneen ja auringossa lämminneen limsatilkkani kävelin pää kumarassa puun juurelle etsimään pientä shakkinappulaa liejuisesta nurmikosta. Nostin sen maasta ja pyyhin sen paidanhelmaani. Shakkilauta oli sellainen avattava malli, jonka sisään punaisen ja pehmeän kankaan suojaan puiset lakatut nappulat mahtuiva juuri ja juuri. Kannoin shakkilautaa toisessa kädessäni ja lähdin kävelemään pihan ympäri puutarhan läpi kulkevaa polkua korkean ja kirkkaan valkoisen rakennuksen ympäri: se oli meille suotu erikoisoikeus näin kauniina päivänä, kuten kai meetvurstileivätkin. Kiitin pöytiä jo kokoon taittelevaa kookasta hoitajaa ja sanoin käyväni kävelemässä. Hän muistutti, että kahdentoista minuutin päästä kaikkien piti olla huoneissaan. Kun hän kääntyi pois päin, heristin shakkilautaa hänen leveälle valkoisen hoitajan asun peittämälle selälleen mutta se ei ollut kovin tyydyttävää sillä shakkinappulat eivät edes kolisseet laatikossa koska se oli vuorattu punaisella pehmeällä kankaalla.
Pysähdyin päästyäni nurkan taakse ja annoin silmieni tottua varjoon. Kauempana käveli joitain henkilöitä, mutta en tunnistanut heitä. Muutenkin me kaikki näytimme aika lailla samalta, varsinkin sisätiloissa, siellä ei saanut pitää omaa ulkotakkiaan, ja monet olivatkin tänään ulkona ilman ulkovaatteita koska oli huhtikuun alku ja erittäin aurinkoinen päivä. Kävelin hitaasti rakennuksen pitkää sivua myötäilevää sorapolkua, ohitin märkiä pensaita ja kärsivän näköisiä puita kunnes tulin toiseen päätyyn. Nostin vasemman jalkani suuren kivisen kukkaruukun reunalle ja laskin shakkilaudan sen viereen ja aukaisin ja sitten kiristin kengännauhani. Tein saman myös toiselle jalalle. Kukkaruukussa ei ollut muuta kuin vanhan näköistä multaa ja jotain keltaisia ruohonkorsia: oli vasta huhtikuun alku. Katselin silmiäni siristellen ylös haaleansiniselle taivaalle, jossa ei näkynyt mitään ja jatkoin matkaani rakennuksen ympäri kohti osaston pääovia. Shakkilauta jäi kuolleen istutuksen reunalle ja muistin sen vasta iltalääkkeiden jälkeen kapeassa vuoteessani jota valaisi korkeasta ikkunasta verhojen raosta tuleva hiljainen ja kylmä kuun valo.
marraskuu 2018
View this post on Instagram
Olen pitänyt tästä talvesta. Lunta on riittänyt ja lämpötilat ovat pysyneet kävelylle optimaalisissa asteissa. Joka päivä satava uusi lumi pitää maisemat raikkaana. Aloitin instagramtilini päivittämisen. En edelleenkään omista älypuhelinta, mutta sinne voi nykyään lisätä kuvia tietokoneelta selaimen kautta. Muuten kaikki on kuten ennenkin, sopivan rauhallista ja hidasta.
Ja ai niin: blogi täytti 14 vuotta aiemmin tässä kuussa. Huraa! Lisää aiheesta viime vuoden helmikuulta, ja neljä vuotta sitten, jolloin linkitin myös aiempiin synttäripostauksiin.
”Eiköhän me laiteta se tähän”, haalaripukuinen mies sanoo.
”Niin”, vieressä seisova mies vastaa. Hän siirtää keltaista kypäräänsä takaraivolle.
”Eikös se tässä.. tässä olis ihan hyvä.”
”Juu.. miksipä –.”
”Toisaalta miten ois tuohon”, haalaripukuinen mies sanoo ja viittaa epämääräisesti oikealle, missä hiekkapohjainen kevyen liikenteen väylä jatkuu. ”Esko, miten olisi tuonne?” hän korottaa ääntään.
Kuorma-autossa istuva, muita lihavampi mies kurottaa vaikean näköisesti katsomaan. ”No eikö se nyt ole ihan helvetin –.”
”Tai miten olisi tuonne”, haalarimies kääntyy ja heiluttaa kättään toiseen suuntaan.
”Niin”, kypäräpäinen sanoo.
Kuorma-auton avolavan reunojen yli näkyy tavallinen tumma puistonpenkki. Lavan ja ohjaamon välistä nousee jykevä oranssi nosturin varsi, jonka reunassa kulkee paksuja mustia letkuja. Lavan reunat kätkevät sen, että penkki on kiinnitetty melkein puoli metriä korkeaan betonialustaan, siksi nosturi. Kypäräpäinen mies selaa suttuisen näköistä nippua aanelosia, yksi niistä irtoaa hänen käsistään ja leijailee muutaman metrin päähän. Mies yrittää ponnettomasti ja aivan liian myöhään napata sitä ilmasta, sitten kävelee pari askelta ja poimii paperin ähkäisten takaisin syliinsä.
”Tässä kyllä vähän niinku sanotaan että ei siihen rinteen kohdalle. Siihen mistä lähtee kalliot, eli tuohon. Kuulemma vammautumisriski kun laskevat talvella pulkkamäkeä. Tuosta alas siis. Tuohon. Kirjoittavat vielä että missään nimessä.”
“No ajanko minä nyt sitten –?” kuski kysyy.
“Eiköhän me se laiteta ihan tähän vaan”, haalaripukuinen vastaa. “Onhan tässä lääniä vaikka kuinka.” Hän kääntyilee puolelta toiselle aivan kuin osoittaakseen liikkeellään tilan määrää.
“Pitäiskö se soittaa vielä Engblomille?” kypärämies kysyy.
“Engblomille?” kuski huutaa. “Luuletko että Engblomia yksi saatanan penkki kiinnostaa? Hah!”
Haalaripukuinen pyörii paikallaan ja raapii niskaansa. Hän katsoo kelloaan. “Eiköhän me laiteta se tähän näin.”
Proosaryhmän kotitehtävä viime syksyltä. Tehtävänanto: ”Kirjoita sanomalehden pikku-uutisen pohjalta novelli, tarina tms. Eläydy tapahtumaan. Tutki ja mieti tapahtumien kulkua, syitä, taustoja. Etsi juoni, punainen lanka ja käänteet.” Lähteenä käytetty tätä Hesarin paikallisuutista.